Nuoria arvostellaan usein heidän somekulttuuristaan. Väitetään, että he välttelevät sosiaalisia kontakteja, elävät ruutujen takana ja kadottavat kykynsä kohdata toisiaan kasvokkain. Kritiikki on helppo esittää, mutta harvemmin pysähdytään katsomaan kokonaisuutta. Samaan aikaan kun nuoria moititaan, koko yhteiskuntaa rakennetaan määrätietoisesti kohti digipalveluja, etäasiointia ja automatisointia. Säästösyistä fyysisiä palveluja karsitaan, opetus siirtyy verkkoon ja inhimilliset kohtaamiset minimoidaan. Onko reilua syyttää nuoria ilmiöstä, jonka me aikuiset ja päättäjät olemme itse rakenteellisesti luoneet?
Tutkimukset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että läsnäolo tukee oppimista. Vuorovaikutus, kehonkieli, katsekontakti ja jaettu tila vahvistavat ymmärrystä ja motivaatiota. Yhteiskunta ympärillämme kannustaa kuitenkin yhä kovempaan tehokkuuteen. Meiltä odotetaan, että olemme jatkuvasti tavoitettavissa ja samanaikaisesti läsnä useassa paikassa. Multitaskaamisesta on tullut eräänlainen sukupolvikokemus ja jopa ihanne, vaikka todellisuudessa jatkuva siirtyminen tehtävästä toiseen kuormittaa aivoja, heikentää keskittymistä ja lisää stressiä. On perusteltua kysyä, onko tehostamisessa menty liian pitkään kaasu pohjassa – ja kenen kustannuksella.
Nuorten kanssa keskustellessa esiin nousee vielä syvempi huoli: usko tulevaisuuteen on horjumassa. Maailman poliittinen tilanne on epävakaa, kriisit seuraavat toisiaan ja uutisvirta vahvistaa epävarmuutta. Suomessa työttömyys on paisunut ennätyksellisiin lukemiin, ja opiskelupaikoista kamppaillaan ennennäkemättömän rajusti. Moni nuori pohtii, johtaako vuosien opiskelu lopulta työpaikkaan. Palkitaanko ahkeruudesta enää, vai ratkaisevatko sattuma, verkostot ja ajoitus? Tämän kaiken päälle kasautuu huoli ilmastonmuutoksesta ja tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksista.
Suomi tunnetaan maailman onnellisimpana kansana, mutta herää kysymys: tuleeko tämän maan nuori todella kuulluksi? Nuorten hyvinvoinnista kerätään valtavasti tietoa. Laaditaan nuorisobarometrejä, vastataan kouluterveyskyselyihin, seurataan indikaattoreita TEA-viisarin avulla ja tarkastellaan hyvinvointia laajasti koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa. Dataa on runsaasti ja kuva nuorten tilanteesta tarkentuu vuosi vuodelta. Silti monen nuoren kokemus on, ettei mikään oikeasti muutu. Heitä mitataan, mutta kohdataanko heitä? Kuunnellaanko aidosti, vai jääkö nuori tilastoksi, prosentiksi ja käyräksi?
Juuri tällaisissa tilanteissa kasvokkaisten kohtaamisten merkitys korostuu. Virtuaaliset palvelut ja digitaaliset kohtaamiset ovat tärkeitä ja usein välttämättömiä tukitoimia, mutta ne eivät korvaa inhimillistä yhteyttä. Kasvokkain syntyy luottamus, empatia ja kokemus siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi. Nuorten tulevaisuudenusko ei rakennu pelkästään tutkimusraporteista tai strategioista, vaan arjen teoista: siitä, että joku pysähtyy, kuuntelee ja on aidosti läsnä. Jos haluamme vahvistaa nuorten uskoa tulevaan, emme voi säästää kohtaamisissa. Tehokkuuden rinnalle on palautettava inhimillisyys, sillä se on koko hyvinvoivan yhteiskunnan perusta. Kohdataan aidosti ja pidetään huoli nuoristamme ja lähimmäisistämme!
Julkaistu alun perin: Pohjanmaan Kokoomus, 6.2.2026.
